The Sims -peleistä > The Sims 4

Yavan TS4 Stoorit, Anaconda Fanfic

(1/3) > >>

Yavannah:
Uusi yritys. Syteen tai saveen. Eli tämä fanfic perustuu elokuvaan nimeltä Anaconda, joka siis on aikalaill a b-luokan kauhurain a, joka tosin ei minun mielestän i erityisen pelottava tekele ole. Toki ne joilla on jotakin käärmeitä vastaan voinee jotakin säväreitä leffasta saada, mutta minulle se on vain toiminta/kauhupläjäys ja aivot narikkaan viihdettä .

Lisäksi tykkään kovasti näyttelijästä, joka sattuu olemaan tässä rainassa mukana. Joskus kauan kauan sitten, kun IMBb:sessa oli vielä joku keskustel ualueen tapainen, joku Anacondaa n liittyväs sä keskustel ussa väläytti, että mitäs jos Westridge ei kuollutka an, vaan selvisi ja päätyi Shirisham ojen hoiviin? Tuo ajatus sitten jäi mieleeni ja minä sitä aikani pyörittel in, kunnes päätin ryhtyä toimeen ja aloin kirjoitta a, sekä tehdä siitä sitten sims 4 tarinaa. Sitä paitsi elokuvan logiikan mukaan sen pitäisi olla mahdollis ta, jos kerran Serone, saatuaan ensin annoksen eläimille tarkoitet tua nukutusai netta/rauhoitetta ja saatuaan iskun Dannyn kyynerpää stä naamaansa ja pudottuaa n jokeen, ei hukkunut. Toki joo Westridge n pudotus jne näyttivät aika karmeilta/hurjilta elokuviss a, mutta jos kerran Serone selvisi, niin miksi ei myös Westridge kin.

Mutta enemmittä höpinöitt ä itse tarinaan.

Anaconda fanfic, Anaconda, takaisin joelle

Osa 1, Pelastus

Hän liukastel i märillä kivillä ja onnistui kipuamaan vesiputou ksen taakse piiloon, mutta siitä ei ollut apua, sillä seuraavas sa hetkessä hän näki pelottava n tumman kolmiomai sen pään työntyvän läpi ryöppyävä n veden.

Epämääräi nen kauhunsek ainen äännähdys karkasi hänen huuliltaa n ja hän teki päätöksen sä. Hyökkäsi nopeasti eteenpäin, hyppäsi ja syöksyi alas.



Mutta alhaalla oleville, osin veden peittämil le kiville hän ei osunut, sillä jättiläis käärme kietoutui hänen ympärille en salamanno peasti. Samanaika isesti osa käärmeen loppuosas ta oli tiukasti kietoutun eena ohuen puun ympärille .

Puu natisi uhkaavast i, heilahdel len rajusti käärmeen liikkeide n voimasta, kunnes alkoi uhkaavast i kaatua kohti jokialust a.

Kaikki ilma pakeni Westridge n keuhkoist a ja hän kuuli kuinka hänen luunsa rusahteli vat poikki. Hän inahti tuskasta, mutta se oli vain hiljainen pihahdus, sillä muuta hän ei pystynyt saamaan aikaiseks i. Hänen silmissää n musteni ja juuri ennen kuin kaikki katosi syvään mustuutee n, kuului entistä voimakkaa mpi natina ja lopulta voimakas rusahdus, jolloin puu josta käärme roikkui, petti sen painosta ja alkoi taipua uhkaavast i alaspäin. Se taipui ja taipui, kunnes lopulta kaatui osittain jokialuks en päälle, kuuluvast i rysähäten, käärmeen irrottaes sa otteensa samaan aikaan.

Käärme pudottaut ui veteen, menettäen mielenkii ntonsa uhriaan kohtaan, joka retkotti sen otteessa hervottom ana kuin räsynukke . Otteen hellittäe ssä Westridge n veltto ruumis jäi kellumaan veden varaan, kasvot alaspäin, mutta kun käärme liikkui eteenpäin, sen pitkä sulavalin jainen olemus liikutti samalla Westridge ä, joka kääntyi ja kellui nyt kasvot ylöspäin vedessä.

Mies oli kuitenkin menettäny t tajuntans a puristuks en ja putoamise n yhteisvoi masta, eikä näin ollen tiennyt mitä jokialuks ella tapahtui. Hiljaa virtaava vesi vei hänen ruumiinsa lähemmäks i kivikkoa, johon hän jäi kellumaan .







Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli ollut tajuton, kun hän palasi jälleen tajuihins a. Hän havaitsi makaavans a jonkinlai sella lavitsall a ja hänen vierellää n istui kyykyssä pienikoko inen mies, jolla oli yllään vain lannevaat e. Warren oli silti yhä sekava, sillä hänen saamansa vammat olivat nostattan eet kuumeen ja hän oletti näkevänsä näkyjä.



Mies sanoi jotain ystävälli sellä äänensävy llä ja laski kämmenens ä hänen rinnallee n kuin sanoen, että pysyisi paikallaa n. Westridge totteli, sillä hän oli huomannut liikkumis en erittäin kivuliaak si.

Hiljallee n muistikuv at tapahtumi sta alkoivat palailla hänen mieleensä . Hän nousi kiivaasti hengittäe n istumaan ja irvisti, sillä joka paikkaan sattui. Erityises ti kylkiin, otsaan, toiseen käsivarte en, sekä toiseen jalkaan, jotka olivat kärsineet eniten jättiläis mäisen anacondan rutistuks essa ja putoukses sa alas. Joten ymmärrett ävästi paikat olivat erittäin hellinä ja hän totesi olevansa kuin suoraan mustelmak isojen mainokses ta.

Mies painoi hänet takaisin makuulle, päättäväi sesti mutta yllättävä n varovaise sti, jottei olisi aiheuttan ut potilaall een enempää kipua. Mies sanoi jotakin, kielellä, jota Westridge ei ymmärtäny t, mutta arvasi, että tämä oli kehottanu t häntä lepäämään tai olemaan rauhallis esti.

Westridge ei silti voinut olla miettimät tä, mitä muille oli tapahtunu t ja toivoi, että nämä olivat selvinnee t ja päässeet pois tästä loukosta. He olivat luulleet, että kaikki onnistuis i ja sitten he olivat jääneet jumiin kivikkoon . Hän tunsi siitä hieman syyllisyy ttä, sillä oli ollut neuvomass a Dannya kuinka ohjata jokialust a. Juuri kun he olivat luulleet pääseväns ä pois ja viranomai sten luo kertomaan mitä tuo ketku, Serone oli puuhaillu t ja kuinka he olivat muutaman henkilön menettäne et tämän toimien vuoksi.

Ilmeisest i tuo liukaskie linen mies oli jotenkin saanut itsensä irti ja mitä sitten. Sitä hän saattoi vain arvailla. Ehkei olisi pitänyt jättää Deniseä yksin jokialuks elle, mutta heitä oli kovin vähän ja jokialus oli ollut pakko saada irti tai he olisivat jääneet sinne jumiin ikuisesti . He olivat olettanee t, ettei Seronesta ollut sidottuna minkäänla ista vaaraa, mutta se oli virhearvi o ja mies oli päässyt ilmeisest i yllättämä än muut.


Jälleen kerran hän toivoi, että muut olivat selvinnee t huolimatt a Seronesta . Sitä hän tosin ei tiennyt, että lopulta Serone oli kuollut toisen jättiläis mäisen anacondan toimesta. Tai sitä, että Terri, Danny ja Cale olivat päässeet pakoon.

Nyt Westridge vain saattoi vain levätä ja antaa tuon ystävälli sen heimon jäsenten auttaa itseään. Koskapa tämän heimon lääketied e oli erittäin erilaista kuin länsimaal ainen vaihtoeht o, kesti hänellä erittäin kauan parantua vammoista an ja muutama jäi hienoisek si vaivaksi hänelle lopuksi ikää.

Hän ei silti antanut moisen häiritä itseään, vaan yritti olla ja elää, sekä tietenkin miettiä kuinka kiittää tätä ystävälli stä heimoa heidän avustaan, sillä hän oli heille henkensä velkaa. Hän ei uskaltanu t pyytää heitä opastamaa n häntä pois viidakost a, sillä jotensaki n tajusi, etteivät nämä halunneet olla missään tekemisis sä ulkomaail man kanssa.

Westridge päätti, ettei hän lähtisi yksinään harhailem aan viidakkoo n, sillä tunsi sitä kuitenkin liian vähän pärjätäks een siellä, saati että osaisi suunnista a ihmisten ilmoille. Joutuisi vielä pahemmin eksyksiin tai pulaan, sillä viidakon eläimet käyttäisi vät surutta tilanteen hyväkseen, jos saalis itse kävelisi suoraan niiden ulottuvil le.

Joten hän siis jäi ja hiljallee n tutustui paremmin heimon jäseniin, sekä oppi heidän kieltään. Lisäksi hän tutustui myös Yara nimiseen nuoreen naiseen, joka mitä ilmeisimm in, jos Westridge yhtään ymmärsi heimon jäsenten asemaa, oli päällikön tytär.

Kiinnostu s hänen ja Yaran välillä oli molemminp uolista, mutta koska Westridge, kuten mainittua, kunnioitt i häntä auttaneit a ihmisiä ja heidän tapojaan, sekä perheitää n, ei hän mennyt yhtään edemmäs tässä suhteessa, vaan pysyi vain lämpimän ystävälli sissä, mutta riittävän etäisissä väleissä Yaran kanssa.

To Be Continued ...

Yavannah:
Osa 2, Yara

Tämä tosin muuttui, kun eräänä päivänä Westridge ja Yara olivat keräämäss ä viidakost a ruokaa. Hän ei ollut  vieläkään ihan siinä kunnossa, saati että osaisi edes kulkea sademetsä ssä, joten metsästyr etkelle lähtevät heimon miehet eivät huolineet häntä mukaansa. Hän siis tyytyi auttamaan heimon naisia, hieman helpommis sa askareiss a, minkä hän tekikin mielellää n.



Hän ja Yara olivat keränneet jo melkoisen määrän erilaisia hedelmiä, yrttejä ja juuria, sekä jonkin verran hyönteisi ä. Lähinnä isoja karvaisia hämähäkke jä ja eräästä erityisen sammaloit uneesta ja lahonoloi sesta kannosta, Yara oli noukkinut tottunees ti isoja lihavia, valkoisia toukkia.

Westridge ei ollut erityisen ihastunut hyönteisi in, mutta hän yritti peitellä inhonsa kyseiseen ruokalaji in, sillä hän tiesi, ettei noin vain voisi torjua heimon anteliais uutta ja ystävälli stä elettä. Se olisi suoranain en loukkaus, varsinkin kun he olivat niin paljon auttaneet häntä.
Toki jos olisi ollut mahdollis ta hän olisi ilosta kiljuen vaihtanut ötökkäpäi vällisen, herkullis een päivällis een kaikilla lisukkeil la, viiden tähden ravintola ssa. Mutta koska hän nyt oli viidakon ja näiden ystävälli sten ihmisten armoilla, hänen ei auttanut nirsoilla . Oli otettava mitä sai.



Westridge ja Yara olivat poimimass a erikoisen näköisiä hedelmiä, joista Yara oli selittäny t elein Westridge lle, että ne olivat syötäviä. He olivat puuhaansa keskittyn eitä, kun äkkiä aivan läheltä alkoi kuulua askelia ja puhetta. Westridge keskeytti hedelmien keräämise n ja kuunteli. Jokin noissa äänissä varoitti häntä ja elein hän yritti viestittä ä Yaralle, että oli mentävä piiloon. Yara tuntui ymmärtävä n ja he kumpikin painautui vat nopeasti suuren kiven taakse, sankan kasvillis uuden sekaan.

Siinä he nyt kyyhöttiv ät ääneti, toisissaa n kiinni ja kuunteliv at miesten keskustel ua. Mitä lähemmäks i miehet tulivat, sitä paremmin he kuulivat heidät.
Hän hymähti itsekseen, muistaess aan, mitä hän ja Danny olivat vitsaille et sivistyks en pariin palaamise sta, ennen kuin jokialus oli juuttunut kivikkoon . Hän kaipasi hetken tuota aikaa, sillä vaikka hän ei aina ollutkaan ollut samaa mieltä Dannyn kanssa asioista, kaipasi hän silti tuota pientä sanailua miehen kanssa.

Miehet olivat nyt hyvin lähellä, mutta toistaise ksi riittävän kaukana, jotteivät he nähneet pensaassa piilottel ijoita. Westridge saattoi nyt kuulla hyvin miesten puheen ja huomasi, että miehet puhuivat englantia . Hän oli jo aikeissa hypätä esille, sillä halu palata sivistyks en pariin oli suuri, kun jokin miehissä sai hänet painautum aan tiiviimmi n piiloonsa .

Miesten äänet kuulostiv at karkeilta, ehkä hieman töykeiltä kin ja ehkä jotain muutakin, joka sai Westridge n varuillee n. Muisto Seronesta nousi hieman liiankin vahvasti mieleen. Nuo miehet taisivat olla Seronen hengenhei molaisia hän päätteli ja mietti, kuinka saisi Yaran ja itsensä pois täältä, ennen kuin miehet huomaisiv at heidät. Ties mitä hirveyksi ä nuo miehet tekisivät Yaralle. Eikä Westridge uskonut, että hänestä itsestään kään olisi kummoista vastusta raavaille miehille, jotka taisivat työkseen kovistell a toisia ihmisiä, silloin kun eivät olleet salametsä stämässä.



Westridge ja Yara perääntyi vät yhä syvemmäll e pusikkoon, yrittäen kiertää vielä enemmän kiven taakse piiloon ja Westridge asettui niin, että nainen jäisi hänen taakseen piiloon, jotta tämä ei olisi täysin näkyvissä, jos miehet huomaisiv atkin heidät ja että naisella olisi näinollen mahdollis uus paeta, jos miehet yrittäisi vät tehdä jotakin epämielly ttävää.

Samalla hän yritti kurottaa mahdollis imman vähin äänin kohti paksua oksaa, jotta hänellä olisi edes jotakin, jolla tarpeen vaatiessa puolustaa itseään.T osin eipä oksastaka an kovin paljoa apuja olisi, sillä nuo miehet vaikuttiv at erittäin hyvin aseistaut uneilla ja osasivat erittäin todennäkö isesti puolustaa itseään ilmankin aseistust a. He eivät todellaka an olleet mitään turisteja, sen Westridge kin tajusi oikein hyvin.

Westridge vetäytyi mahdollis imman vähin äänin peremmäks i ja yritti samalla rauhoitel la Yaraa, joka vaikutti olevan peloissaa n. Hän arveli, että nainen oli varmasti miesten äänensävy stä huomannut, etteivät nämä olleet hyvissä aikeissa liikkeell ä.
Itseasias sa, jos hän oikein ymmärsi, nämä olivat etsimässä tiettyjä eläimiä, mutta eivät nähdäksee n, vaan metsästää kseen niitä. Salametsä stäjiä siis. Erittäink in varmasti Seronen hengenhei molaisia, hän ajatteli.

To Be Continue. ..

Yavannah:
Äkkiä yksi miehistä huomasi heidät puskien keskeltä ja viittoi heitä tulemaan luokseen. Varautune esti Westridge suoristau tui hitaasti, Yaran tehdessä samoin. Hän piti huolen siitä, että oli miesten ja Yaran välissä ja että nainen pysyi hänen takanaan suojassa. Hän ei antaisi miesten satuttaa Yaraa.

”Kas, kas”, eräs miehistä sanoi yllättyne enä ja katseli Westridge ä ja Yaraa uteliaast i.



Westridge tosiaan oli melkoinen ilmestys, sillä hiukset ja parta olivat kasvaneet, eikä hän ollut nähnyt suihkua tai kylpyamme tta aikoihin tai mitään muutakaan sivistyks en pariin kuuluvaa asiaa ja vaatteetk in olisivat kaivannee t pesua ja paikkaust a.

Hetken jokainen oli hiljaa, sillä jokainen oli enemmän tai vähemmän sulatelta va näkemääns ä. Westridge oli yhä varuillaa n, varsinkin kun miehet tuntuivat tointuvan hämmästyk sestään nopeasti. Miehet katseliva t Yaraa julkeasti, sillä tämän vartalon suojana oli vain muutamia mitättömä n pieniä, hänen heimollee n ominaisia vaatekapp aleita ja ihomaalau ksia, sekä koruja.

Westridge liikahti niin, että oli hieman enemmän naisen edessä, sillä ei pitänyt ollenkaan miesten tavasta silmäillä naista, minkä hän tekikin selväksi olemuksel laan.

”Puhutteko te englantia?”, porukan johtajana toimiva mies kysyi.

Westridge nyökkäsi, muttei sanonut mitään.

”Olisin utelias tietämään, kuka te mahdatte olla ja mitä teette täällä jumalan selän takana”, mies kysyi, lisäten, ”ah, unohdin aivan esittäyty ä. Minä olen Sanders ja nuo kaksi muuta ovat Adams ja Jones. Me olemme tutkijoit a”, hän selitti epämääräi sesti.

Westridge ei vieläkään vastannut, vaan mietti, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän ei halunnut sanoa mitään, mikä provosois i noita miehiä, muttei myöskään ollut erityisen innokas kertomaan mitään itsestään noille miehille.

”Äh, Sanders. Mitä väliä siitä, kuka tuo on, menköön menojaan ja meilläkin on jo kiire”, Adams sanoi liikahdel len levottoma sti, ”tosin voisimmeh an vain päästää ukon päiviltä ja leikkiä tuon naisen kanssa”, hän lisäsi ja vilkaisi Yaraa irstaasti .

Westridge päästi vihaisen äännähdyk sen ja hänen hoikka vartalons a ilmensi pidätelty ä raivoa ja inhoa, jota hän tunsi noita miehiä kohtaan. Hänen pähkinänr uskeat silmäsä välähtivä t vaarallis esti, toisen käden sormien puristues sa tiukasti nyrkkiin.

”Adams”, Sander sanoi varoittav aan sävyyn ja mulkaisi toveriaan rumasti. Tämän jälkeen hän kääntyi takaisin Westridge n puoleen, ”mitä teihin tulee, suosittel en, että olette hieman yhteistyö kykyisemp i, ellette halua ikävyyksi ä itsellenn e ja ystävättä rellenne”, hän huomautti, silmien välähtäes sä ilkeästi.

”Minun ei ole pakko kertoa teille mitään, mitä en halua”, Westridge huomautti viimein kuivasti ja katsoi miestä kylmästi.

”Te olette itsepäine n ja koska ette halua vastata hyvällä, niin joudun siirtymää n koviin keinoihin, ettekä te tule pitämään niistä”, Sanders sähähti, ”Jones”, hän käski toista toveriaan, äänensävy llä, joka ei jättänyt paljoakaa n arvailuje n varaan.

Jones vilkaisi Sandersia, nyökkäsi ja astahti kohti Westridge ä ja Yaraa, ojentaen kätensä kohti naista.

Westridge arvasi hieman liiankin hyvin, mitä miehillä oli mielessä. Hänen lihaksens a kiristyiv ät, hänen kasvoilla an näkyi päättäväi syys ja pähkinänr uskeissa silmissä välähti raivo, täsmällee n samalla hetkellä, kun hänen kätensä teki nopean liikkeen. Hän äännähti epämääräi sesti ja samalla hetkellä kuului etova, rusahtava ääni, kun oksa osui Jonesin päähän.



Mies katsoi hetken hämmentyn eenä, kunnes lysähti tajuttoma na maahan. Westridge puolestaa n ei aikaillut, vaan nappasi Yaraa kädestä ja he kumpikin pakenivat hämmingin turvin viidakkoo n. He kuulivat miesten äänet takaansa ja sitten jotain paljon pahempaa, laukauksi a.

”Senkin hyppyrott a!! Kun minä saan sinut kiinni, toivot ettet olisi koskaan syntynytk ään!”, Sanders karjui raivoissa an.

Westridge ja Yara jatkoivat juoksuaan, tehden välillä äkillisiä käännöksi ä, välttääks en mahdollis et luodit, sillä miehet tuntuivat ammuskele van umpimähkä än sankan kasvillis uuden keskellä. Kesken juoksun Westridge tunsi terävää kipua olkavarre ssaan, kun jokin raapaisi sitä. Hän tunsi miten lämmin veri alkoi valua haavasta pitkin käsivartt a, mutta hän ei siitä välittäny t, sillä oli tärkeämpi saada Yara turvaan noiden miesten ulottuvil ta.



Kuului taas terävä laukaus ja jotain upposi hänen olkapäähä nsä. Kipu yltyi lähes sietämätt ömäksi, mutta hän ei sittenkää n pysähtyny t, vaan jatkoi niin lujaa ja pitkälle kuin pystyi. Lopulta voimat loppuivat, hän kompastui ja tuupertui pusikkoon . Hetken hän kyyhötti paikallaa n, kunnes pakotti itsensä kohottaut umaan takaisin jaloillee n.

Westridge vilkaisi suuntaan josta oli juossut. Hän näki, miten Sanders tähtäsi kiväärill ään jotakin.



Hänen katseensa seurasi kiväärin suuntaa. Ensin hän ajatteli itse olevansa maalitaul una, mutta tajusi sitten, että maalitaul una olikin, ”Yara”, hän henkäisi kauhistun eena. Sitten raivo sokaisi järkevän ajattelun ja hän syöksyi päin Sandersia, jolloin he kumpikin tömähtivä t päin paksun puun runkoa.




Kivääri lensi pusikkoon ja Sanders retkotti puuta vasten ilmaa haukkoen, sillä Westridge oli törmätess ään osunut Sandersii n sellaisel la voimalla, että tämän palleaan sattui ja ilmat pusertuiv at ulos hänen keuhkoist aan. Westridge perääntyi ja kohottaut ui täristen pystyyn. Adrenalii ni virtasi veressä ja hän tunsi sydämensä takovan hullunlai lla rinnassaa n. Hän vilkaisi nopeasti henkeään haukkovaa Sandersia, päätellen, ettei tämä pystyisi pitkään aikaan tekemään mitään, kääntyi ja suuntasi kulkunsa sinne minne Yara oli juossut, hänen jäädessä jälkeen.

Westridge oli huolissaa n Yaran vuoksi, sillä vielä yksi mies oli heidän perässään . Hänen teki pahaa pelkästää n ajatella, mitä mies tekisi Yaralle, halutessa an kostaa tovereide nsa kohtalon.

Westridge n teki mieli huutaa, mutta hän katsoi parhaimma ksi olla vaiti, sillä muutoin paljastai si sijaintin sa tuolle miehelle. Niin hän sitten jatkoi juoksuaan, kunnes saapui pienelle aukealle, jonka reunassa oli liaanien ja muun kasvillis uuden peittämä monumentt i. Se olisi toisessa tilantees sa ollut varmasti kiinnosta va löytö, mutta sen tutkimise en ei nyt ollut aikaa. Oli tärkeämpä ä löytää Yara.

Äkkiä hän kuuli naisen hätäisen äänen, sekä miehen karkean äänen. Westridge vilkuili ympärille en nähdäksee n, mistä äänet kuuluivat, kunnes näki hieman kauempana kasvillis uuden peittämän osin murentune en seinän luona Yaran ja tuon kolmannen miehen.




Adams oli kaatanut naisen alleen, repi tämän vaatteita, yrittäen raiskata tämän. Westridge nappasi maasta ison kiven. Hän päästi epämääräi sen karjaisun ja iski kivellä Adamsia päähän.

Mies ei edes tajunnut mitä tapahtui, vaan lysähti tajuttoma na Yaran päälle. Westridge pudotti kiven maahan ja työnsi Adamsin pois Yaran päältä. Nainen säikähti ensin, sillä ei heti nähnyt, että auttaja oli Westridge . Mutta kun hän tunnisti miehen, hän painautui täristen tätä vasten.



”Se on ohi nyt”, Westridge sanoi rauhoitta vasti ja kietoi kätensä naisen tärisevän vartalon ympärille suojeleva sti. Hän näki, että nainen oli kutakuink in kunnossa ja ettei Adams ollut ehtinyt tehdä muuta kuin repiä naisen vaatteita ja siinä samalla oli onnistunu t hajottama an yhden naisen monista helmikaul akoruista .

Kului jonkin aikaa ja he kumpikin alkoivat rauhoittu a. Vasta silloin Westridge alkoi huomata olonsa huonoksi. Toki hän oli huomannut haavat olkapääss ään ja olkavarre ssaan, mutta hän ei ollut välittäny t niistä, kun Yara oli ollut päälimmäi senä hänen mielessää n. Hän hengitti hieman raskaasti, mikä sai Yaran katsomaan häntä huolestun eena.
Westridge yritti osin kylän kielellä, sen mitä osasi ja elein ilmoittaa, että oli kunnossa, mutta juuri silloin kaikki pimeni ja hän lysähti kyljellee n maahan.



Kun hän lopulta palasi takaisin tajuihins a, huomasi hän olevansa jonkinlai sessa luolamais essa tilassa tai huoneessa ja hieman kauempana oli pieni nuotio, joka valaisi himmeästi tilaa, jossa hän oli. Varovaise sti hän kohottaut ui istumaan, etsien katseella an Yaraa.



Nainen asteli hänen luokseen, elehtien huolestun een näköisenä ja puhuen nopeasti. Westridge ei ymmärtäny t kuin sanan sieltä, toisen täältä, mutta tajusi kuitenkin, mitä nainen yritti kertoa. Yara halusi hänen vielä lepäävän.

Westridge teki rauhoitta via eleitä käsillään ja yritti sanoa naiselle, että kaikki oli hyvin. Ilmeisest i Yara ei ihan ymmärtäny t, vaan asteli Westridge n luokse ja selitti uudelleen ja uudelleen samaa.

Westridge yritti muistella, mitä oli tähän mennessä oppinut ja yritti sanoa Yaralle tämän omalla kielellä, että kaikki oli hyvin, elehtien jälleen käsillään rauhoitta vasti, kuin myös viestittä en koko olemuksel laan, ettei ollut hätää.

Yara tuntui tällä kertaa ymmärtävä n ja istuutui Westridge n vierelle. Nainen katseli tutkivast i Westridge ä, nosti siron kätensä ja antoi sormien sivellä miehen paran peittämää leuan kaarta.

Warren ei vetäytyny t pois, eikä estänyt naista mitenkään . Lopulta Yara nojautui lähemmäks i Westridge ä, niin lähelle, että mies saattoi tuntea naisen hengityks en ihollaan ja nähdä tämän tummanrus keat silmät, joissa oli outo, mutta hyvin lämmin ja hellä katse.

Hän tunsi, miten poskia alkoi kuumottaa ja sydän löi hieman kovemmin kuin aiemmin. Yara veti miestä hieman lähemmäks i ja painoi lämpimät huulensa, miehen huulille.



Westridge hämmentyi tästä hieman, muttei vetäytyny t pois, vaan vastasi hellään suudelmaa n, sormien varovaise sti pujottaut uessa naisen mustiin kiiltävii n hiuksiin. Hetkeksi kaikki tuntui katoavan heidän ympäriltä än, kunnes he viimein erkanivat toisistaa n.

Hetken he vielä katseliva t toisiaan, kunnes Westridge painautui takaisin vuoteelle en, Yaran käpertyes sä hänen vierellee n. Westridge kietoi hellävaro en kätensä naisen ympärille ja siinä he nukkuivat vieretyst en koko yön.



Westridge heräsi aamun sarastaes sa, muttei tohtinut vielä liikkua huomatess aan, että Yara oli vielä unessa. Hän katseli hellästi naista, joka näytti nukkuvan niin tyytväise nä hänen käsiensä suojissa. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Yara heräsi. Hän avasi silmänsä ja nähdessää n Westridge n katsovan itseään, hän hymyili ujosti.

Syvän hiljaisuu den vallassa he söivät aamiaisen, pakkasiva t vähäiset tavaransa ja alkoivat suunnata ulos huoneesta, jonka Westridge nyt päivänval ossa ymmärsi kuuluvan jonkilais een temppelik ompleksii n, joka nyt oli kasvien peittämä. Tosiaan ulkona hän näki tarkemmin ison rakennelm an, joka oli suurimmak si osaksi viidakon valtaama. Olisi ollut kiinnosta vaa ottaa selvää rakennuks esta, mutta juuri nyt se ei ollut turvallis ta, joten he suuntasiv at kulkunsa takaisin kohti kylää.

He etenivät varovaise sti viidakon keskellä, sillä eivät halunneet törmätä miehiin uudelleen tai jäädä kiinni näiden mahdollis esti laittamii n ansoihin. Tämän vuoksi matka kesti paljon kauemmin kuin todellisu udessa olisi ollut tarvetta. Ilta oli jo lähenemäs sä, kun he viimein saivat kylän näkyviin.



Kylä tosin oli ennemmin vain yksi iso puista ja muista lähialuee n tarjoamis ta rakennusm ateriaale ista, kuten isosta kankeasta ruohosta, kivistä, joidenkin kasvien isoista lehvistä ja savesta rakennett u maja ja sen edessä oleva jonkinlai nen aukea. Aukealla oli yksi iso nuotio ja rakennuks en lähellä, seinää vasten nojasi savesta tehtyjä säilytysr uukkuja. Ne olivat taitavast i tehtyjä, vaikka materiaal it ja niiden käsittely olikin enemmän tai vähemmän rajallist a.

Vastaanot to ei ollut erityisen lämmin ja osa heimon miehistä oli käydä Westridge n päälle, kun Yara meni väliin. Nainen elehti kiivaasti ja puhui nopeasti, saaden miehet rauhoittu maan ja perääntym ään. Westridge arvasi, Yaran kertoneen, mitä oli tapahtunu t ja miksi he eivät olleet jo edellisen ä iltana palanneet . Hän itse pysyi hiljaa ja rauhallis ena, seuraten tapahtumi a sivulta, sillä katsoi parhaaksi antaa Yaran hoitaa asia. Nainen kuitenkin tiesi ja tunsi heimonsa tavat paremmin kuin Westridge, joka oli heille vain outo muukalain en.

Viimein Amaru nousi paikaltaa n, astellen Westridge n luokse ja katseli tätä hetken, kuin arvioiden . Lopulta tämä tuntui päässeen ratkaisuu nsa, nyökkäsi ja kehotti elein Westridge ä tulemaan luokseen.

Yara seisoi hieman sivummall a ujosti hymyillen . Amaru tarttui Westridge ä käsivarre sta, ohjaten tämän Yaran luokse ja asetti heidän kätensä päällekäi n.

Westridge vilkaisi Amarua ymmällään, kääntyen sitten katsomaan Yaraa, joka näytti olevan mielissää n. Westridge hymyili hieman epävarmas ti, mutta katsoi lämpimäst i Yaraa, arvaten sitten mitä juuri tapahtui. Hän oli saanut Amarun siunaukse n hänen ja Yaran liitolle.

Muutamaa päivää myöhemmin heidän kunniakse en järjestet tiin juhlat. Sitä ennen Amaru ja Bira auttoivat Westridge ä siistimää n itsensä heidän tapaansa, mistä mies oli mielissää n, kun sai partansa ajettua ja hiuksiaki n nirhittyä lyhemmäks i, jottei olisi kuin mikäkin metsän peikko.
 
Ainoa mikä sai Westridge n erittäin epävarmak si oli heimon asiamukai nen asu, joka hänelle tarjottii n. Se kun paljasti hieman enemmän, kuin Westridge olisi tahtonut. Mutta hän ei tohtinut kieltäyty äkään, joten annetun asun hän puki ylleen, Biran avustaman a, mikä oli hyvä, sillä niissäkin asuissa oli omat niksinsä.

Juhlan aikana Westridge n ja Yaran liitto vahvistet tiin asiaankuu luvin menoin. Menot jatkuivat myöhään yöhön ja jossain välissä Westridge ja Yara vetäytyiv ät heille valmistet tuun tilaan, muiden jatkaessa juhlintaa nsa.



Aika kului ja vuodet vierivät. Pari vuosikymm entä kului eteenpäin ja Westridge n perhe kasvoi yhdellä lapsella. Hän oli onnelline n, eikä oikeastaa n enää juurikaan kaivannut sivistyks en pariin. Hän ei halunnut jättää rakasta vaimoaan.

To Be Continue. ..

Yavannah:
Osa 3, Terri ja Cale

Palattuaa n Manausiin, Terri järjesti ensitöiks een Calen paikallis een sairaalaa n hoidettav aksi siksi aikaa, kun hän ja Danny järjestel isivät heidän asioitaan .





Calen vointi oli tosin parantunu t huomattav asti paluumatk alla, mutta Terri halusi silti varmistua asiasta. Haavaa kun ei oltu ommeltu mitenkään matkan aikana, vaan he olivat joutuneet käyttämää n vain haavanhoi to tarvikkei ta, joita heillä oli ollut mukana ensiapupa kkauksess a. Lisäksi häntä huoletti mahdollin en tulehdus, sillä jokialus oli kaikkea muuta paitsi hygieenin en.

Heidän tavaransa olivat säilyneet, joten he pääsisivä t matkaan heti, kun hän saisi hankittua liput.
Tosin hän otti myös Denisen, Garyn ja Westridge n matkapape rit, henkilöll isyystodi stukset ja muun tärkeän mukaansa, sillä niitä tultaisii n tarvitsem aan, viimeistä än sitten kun piti hoitaa asioita viranomai sten kanssa.
Paria päivää myöhemmin Terri sai liput hankittua ja he pääsivät vihdoinki n lähtemään Los Angelesii n. Siellä Terri hoiteli asioita lisää, tehden selvityks en yhtiölle, joka oli tilannut heidät tekemään tuon kohtalokk aan filmin, sekä poliisill e, joka tietysti aloitti asiasta rikostutk innan, koska asiaan liittyi kuitenkin kuolemant apauksia.

Hän antoi menehtyne iden tovereide nsa tiedot ja paperit poliisill e, sillä he tarvitsis ivat ne joka tapaukses sa. Hän myös kertoi kaiken, mitä matkalla oli tapahtunu t, joskaan asiaa selvittel evä poliisi ei suostunut uskomaan jättiläis mäisen anacondan olemassa oloon.

Terri oli onnekseen myös onnistunu t pelastama an suurimman osan siitä, mitä he olivat ehtineet kuvata matkan aikana, ennen kuin kaikki oli mennyt päin helvettiä . Poliisin oli myös vaikea uskoa Seronen olemassa oloon, mutta joutui uskomaan, sillä Terrillä oli kuvamater iaalia siitä, erityises ti se lyhyt pätkä Westridge n selostuks esta, jonka Serone oli sitten erittäin tylysti keskeyttä nyt.

Tutkimuks ien jatkuessa, kolmikko sai tietää, että Seronella ei todellaka an ollut puhtaita jauhoja pussissaa n, vaan mies oli hommaillu t vähän muutakin, mikä ei juurikaan päivänval oa kestänyt. Lisäksi useita henkilöit ä, joiden kanssa hän oli ollut tekemissä, oli kadonnut hämärissä olosuhtei ssa. Viranomai set olivatkin jo jonkin aikaa epäilleet, että nuo kadonneet henkilöt olivat kohdannee t loppunsa Seronen käsissä, tavalla tai toisella.

Tutkimuks et tuntuivat vievän ikuisuude n, mutta lopulta ne saatiin päätöksee n. Terri, Cale ja Danny eivät saaneet ongelmia asian osalta, koska todisteid en perusteel la tuli erittäin selväksi, etteivät he olleet osallisia tovereide nsa ja jokialuks en kapteenin a toimineen Mateon kuolemaan .

Kolmikko siis pääsi viimein jatkamaan elämäänsä, vaikka helppoa se ei tietenkää n ollut. Heidän suosionsa oli laskenut, eivätkä useimmat rahoittaj at halunneet olla missään tekemisis sä heidän kanssaan. Tosin, eivät hekään halunneet palata enää takaisin tuolle kirotulle joelle. Niin paljon pahoja muistoja heillä siitä oli jäljellä.

Cale sai onneksi työpaikan pieneen museoon ja Terri pääsi Dannyn kanssa töihin pieneen tuotantoy htiöön, joka tosin teki dokumentt eja vain paikallis ista asioista ja toisinaan pieniä juttuja paikallis ten uutistenk anavien kevennyso sioihin.



Elämä oli tasaista, eikä mitään jännittäv ää tapahtunu t, joitain maailmaa mullistan eita isoja uutisia lukuunott amatta. Noiden vuosien aikana Terri ja Cale lähentyiv ät entisestä än ja menivät lopulta naimisiin . Myös heidän perheensä kasvoi. Aikaa vierähti pari vuosikymm entä.



Eräänä päivänä pienen museon kuraattor i pyysi Calen puheillee n. Mies oli hieman kummissaa n, sillä yleensä se ei tiennyt mitään hyvää. Olikohan budjettia pienennet ty entisestä än ja ovat aikeissa erottaa jonkun ja siksi jututtava t meitä, hän ajatteli astelless aan kuraattor in huoneesee n.



Hän koputti kohteliaa sti oveen, jonka toiselta puolelta kuului, ”sisään”.

Hyvä, kuraattor i ei kuulostan ut olevan huonolla tuulella, ehkä tästä selvitään vielä, Cale ajatteli, avasi oven ja astui huoneesee n.

Kuraattor i istui tuolissaa n ja silmäili Calea, joka vielä seisoi ovensuuss a. Hän viittasi Calea istumaan vapaaseen tuoliin, minkä Cale tekikin.



”Dr Cale”, kuraattor i aloitti, etsien samalla tuolistaa n mukavan, mutta vaikutusv altaisen asennon, ”te varmaan ihmettele tte, miksi kutsuin teidät toimistoo ni”, hän jatkoi.

”Kyllä”, Cale myönsi.

”Asia on niin, että meille tehtiin erittäin tuottoisa tarjous, joka tietäisi hyvää museolle”, kuraattor i aloitti, ”mutta, se vaatisi minulta erittäin pätevän tiimin ja te olisitte se, mitä ryhmän johtajalt a haen”, hän jatkoi.

”mihin te pyritte?”, Cale kysyi, aavistell en jo, ettei tulisi pitämään vastaukse sta.

”Eräs taho pyysi minua tosiaan kokoamaan tiimin, jonka tarkoitus olisi lähteä Amazonill e tekemään tutkimusr etki”, kuraattor i vastasi, ”tiedän, olen ottanut selvää viime matkastan ne, joka epäonnist ui, mutta toivon että te harkitset te asiaa”, hän pyysi.

”Olen pahoillan i, mutta minun on vastattav a kieltäväs ti, kuten jo itsekin mainitsit te niin minulla on syyni olla haluamatt a sinne takaisin enää milloinka an”, Cale vastasi viileästi .

”Sanottakoon, että haluaisin itsekin mieluummi n lähettää sinne jonkun muun, kuin teidät, mutta retken rahoittaj a halusi ehdottoma sti juuri teidät”, kuraattor i  sanoi.

”Miksi hän minut haluaa? Hän tietänee jo varmasti mitä silloin tapahtui ja miksi en ole halukas lähtemään”, Cale vastasi.

”Oletan että hän haluaa teidät, teidän tietämyks enne vuoksi ja koska teillä tosiaan on asiasta kokemusta”, kuraattor i totesi.

”Vastaukseni on yhä jyrkkä ei”, Cale sanoi tiukasti.

”Tuota epäilinki n, joten minun on huomautet tava, että jos te yhä kieltäydy tte, minun on erotettav a teidät virastann e. En haluaisi tehdä sitä, mutta rahoittaj a uhkasi olla antamatta huomattav aa rahasumma a museollem me, jos te kieltäydy tte ja sehän ei tietenkää n käy”, kuraattor i sanoi tiukkaan sävyyn, josta Cale kuuli, ettei mies suvainnut niskuroin tia.

”Hyvä on, mutta saisinko edes hieman ajattelua ikaa, sillä haluaisin keskustel la asiasta vaimoni kanssa”, Cale pyysi.

”Saatte, mutta vain huomiseen asti, asialla on kiire, sillä rahoittaj amme haluaisi tiimin kasaan ja lähtöön mahdollis imman pian”, kuraattor i myöntyi.

”Hyvä on”, Cale murahti ja arveli että pakko kai se on suostua, sillä työpaikan menetys juuri nyt ei oikein sopinut kuvioihin . Laskuja ei tyjällä tilillä maksettu.

Hän katsahti kylmästi kuraattor ia, nousi ja häipyi omaan toimistoo nsa, josta soitti Terrille. Hän kertoi alustavas ti, mitä oli tekeillä ja kertoi, että halusi kotiin tultua keskustel la asiasta tarkemmin .

Päivä tuntui kuluvan hyvin hitaasti, mutta lopulta hän saattoi lähteä töistä. Hieman kärttyise nä hän sitten matkasi läpi ruuhkan kotiinsa. Terry ei vielä ollut tullut, sillä ilmeisest i hänellä oli mennyt hieman pidempään sen hetkisen projektin kanssa.

Noin tuntia myöhemmin Terri kotiutui ja he pääsivät vihdoinki n keskustel emaan tuosta asiasta, jonka Cale mieluusti unohtaisi, vaikka vanha valkoinen arpi kurkussa ei asiaa erityisem min parantanu t.
Mutta ei auttanut, sillä miten vain hän asiaa katsoi, olisi hän pulassa.

”Muistat varmaan kun soitin sinulle tänään”, Cale aloitti.

”Muistan, nimittäin pian sen jälkeen, minulle ja Dannylle tehtiin samanlain en ehdotus”, Terry kertoi.



”Mitä”, Cale älähti.

”Kuulit kyllä”, Terri tokaisi.

”Hemmetti”, Cale murahti.

He keskustel ivat ja käänteliv ät asiaa puolin ja toisin, todeten kuitenkin pian, että heidän oli suostutta va, sillä muutoin he molemmat menettäis ivät työpaikka nsa, mihin sillä hetkellä ei ollut varaa. Kummakin palkat nimittäin eivät olleet päätähuim aavia ja laskuja piti maksaa ja lisäksi he halusivat säästää rahaa poikansa opiskelui ta varten. Varsinkin kun tämä oli vasta päässyt yliopisto on.



”No ei kai sitten auta kuin suostua”, Terri sanoi happamast i. Hänkään ei ollut innokas lähtemään, mutta muutakaan vaihoehto a ei ollut.

”Hyvä on”, Cale huokaisi, kääntyi ja katseli ulos ikkunasta . Harmitti, mutta se oli vain nieltävä, ”mennään huomenna yhdessä kuraattor in puheille”, hän lisäsi, vilkaiste n samalla vanhaa valokuvaa joka nökötti kirjahyll yllä.

Tuo kuva oli otettu ennen heidän lähtöään Manausist a, jolloin kaikki oli ollut hyvin. Hän hymähti hiljaa muistaess aan sen hetken, kun Westridge oli kovaäänis esti saapunut jokialuks elle kaikkine laukkuine en ja rakkaine viineinee n. Bordeaux, sitähän se oli ollut, hän muisteli ja hymähti jälleen. Toinen minkä hän eläväises ti muisti oli sanasota Westridge n ja Dannyn välillä. Se oli ollut väistämät öntä, sillä miesten taustat ja mieltymyk set olivat niin kovin erilaiset, erityises ti musiikin osalta.

Kaikkein vaikein hetki koko matkassa oli ollut lopulta heidän menehtyne iden matkakump paneidens a omaisten etsiminen ja suruviest in kertomine n. Se muisto oli hyvin synkkä, varsinkin kun hänen oli ollut pakko miettiä tuolloin mitä kertoa, sillä ihan kaikkea ei voinut sanoa noin vain. Varsinkin kun samoihin aikoihin tutkimuks etkin olivat olleet vielä käynnissä .

Terri asteli Calen vierelle ja laski kätensä miehen käsivarre lle, ”Oletko kunnossa?”, hän kysyi, katsoen Calen vakavia kasvoja.

”Olen”, Cale vastasi lyhyesti ja katsoi Terriä, ”tuo valokuva vain toi vanhoja muistoja mieleeni”, hän kertoi.

”Niin”, Terri sanoi ja katsahti valokuvaa, jossa he kaikki seisoivat iloisesti hymyillen . Denise ja Gary toisissaa n rakastune esti kiinni, Westridge tyynen ylväänä ja Danny tietenkin rentona kuten aina, ”minä ihmettele n ettemme me onnistune et tappamaan toinen toisiamme jo ennen kuin Serone liittyi retkueese emme”, hän hymähti.

”No se olikin suuri ihme”, Cale vastasi ja kumartui painamaan hellän suudelman Terrin poskelle.

”Minä menen nyt soittamaa n Dannylle”, Terri sanoi vastaten suudelmaa n ja häipyi toisaalle soittamaa n.

Kuten arvattua, Dannykaan ei ollut asiasta mielissää n, mutta suostui kuitenkin . Ei hän jättäisi ystäviään pulaan.

Seuraavan a aamuna itsekukin heräsi hyvin aikaisin, jotteivät olisi myöhässä. Aamiainen syötiin syvän hiljaisuu den vallassa, sillä kumpikaan heistä ei ollut kovin innoissaa n tulevasta .
Lopulta aamutoime t oli hoidettu ja he ajoivat museolle, jossa he tapasivat Dannyn. He tervehtiv ät puolin ja toisin, samalla astellen kohti kuraattor in toimistoa .

Cale koputti ovea ja sieltä kuului, ”sisään”.

Hän avasi oven, astuen toimistoo n Terri ja Danny vanavedes sään.

”Hyvää huomenta”, kuraattor i sanoi katsoen tulijoita ilmeettöm änä.

Cale vilkaisi kuraattor ia vähemmän ystävälli sesti, henkäisi syvään ja sanoi, ”me keskustel imme hyvin pitkään ja mietimme tarkoin ehdotusta nne”.



”No”, kuraattor i kysyi, sillä halusi saada vastaukse n mitä pikimmin.

”Me suostumme”, Cale vastasi, ”sen sanon, ettemme tee tätä mielelläm me, mutta te ette jättäneet meille juurikaan valinnan varaa”, hän muistutti .

”Olen pahoillan i, mutta en tiennyt miten muuten olisin saanut teidät suostumaa n ja sitä paitsi, potkut uhkasivat itseäniki n”, hän huomautti .

”Vai niin”, Cale murahti, ”no mutta asia on sovittu, joskin haluan asian vielä ylös paperille, jottette pääse väittämää n muuta ja sitten voisitte vihdoinki n kertoa, miksi haluatte lähettää meidät takaisin sinne kirotulle joelle. Teillä on tarpeeksi tietoa, sillä kuten myös mainitsin useammass akin lähteessä, me kohtasimm e Shirisham at, joskaan emme jääneet sattunees ta syystä hieromaan syvempää tuttavuut ta. Olimme kokeneet kovia ja halusimme palata takaisin sivistyks en pariin”, hän muistutti .

”Aivan, tiedän”, kuraattor i vastasi ja hiljeni hetkeksi, ”asia on niin että eräät henkilöt haluaisiv at teidän löytävän jälleen tuon heimon, sillä he uskovat näiden tietävän erään aarteen kätköpaik an, sillä he ovat asuneet sen lähettyvi llä oletettav asti sukupolvi en ajan”, hän jatkoi lopulta.

”Aarteen metsästys tä, sitäkö tämä onkin? Kuinka paljon sinä siitä saat itsellesi?”, Cale kysyi tuikeasti .

”Minulle luvattiin osa aarteesta, saisin kuulemma laittaa sen näytille täällä, mikä olisi erittäin tervetull ut uutuus ja se toisi lisää kävijöitä museoon”, kuraattor i vastasi.

”Vai niin”, Cale totesi kylmästi, ”kuten sanottu, me suostumme, mutta haluamme tosiaanki n virallise n sopimukse n ja lisäksi haluan, että matka hoidetaan meidän toiveidem me mukaan, mikä tarkoitta a, ettei tuota kyseistä heimoa häiritä yhtään enempää kuin on pakko ja jos he eivät tiedä tai halua kertoa mitään, niin asia on sillä selvä. Onhan meillä nykaikais iakin välineitä etsiä se teidän aarteenne”, hän muistutti .

”Hyvä on, arvelinki n että haluaisit te tehdä juuri näin, joten tässä sopimus”, kuraattor i sanoi ja ojensi kullekin paksun paperipin kan joka sisälsi kasan ehtoja ja muuta tietoa sopimukse en liittyen, ”allekirjoitukset jos saan pyytää”, hän lisäsi ja nojautuen mukavasti tuolissaa n ja painoi sormenpää nsä yhteen.

Cale nyökkäsi, mutta päätti lukea koko nivaskan läpi, sillä ei halunnut joutua huijatuks i kuraattor in tai kenenkään muunkaan taholta. Hän ohjeisti muitakin tekemään samoin ja luki jopa pienen präntin koko nivaskan lopussa, juuri allekirjo itusviivo jen alapuolel ta.

Hän keskustel i vielä pitkään ja hartaasti Terrin, sekä Dannyn kanssa, kunnes lopulta he allekirjo ittivat saamansa sopimukse t.

”Hyvä, hyvä”, kuraattor i sanoi tyytyväis enä ja näki jo mielessää n miten museo pullistel isi vierailij oista ja kassakone rahasta.

”Ei mitenkään hyvä, sillä jos tässä on yhtään vilunkipe liä, sinun perseesi on tulilinja lla”, Cale muistutti vähemmän ystävälli sesti.

”Tietysti”, kuraattor i vastasi nöyrästi, mutta oli tietysti päättänyt turvata selustans a, sillä epäonnist uminen oli aina mahdollis ta, ”ah, niin ja tässä vielä muistitik ku jolla on kaikki tarvittav a tieto matkasta, sekä henkilöis tä, jotka tulevat myös mukaanne, sitten vielä matkalipp unne, että pääsette Manausiin”, hän lisäsi ja ojensi mustan pienen muistitik un, sekä matkalipu t Calelle.

Kuraattor i antoi vielä päivämäär än, jolloin lähtö olisi, jotta Cale, Terri ja Danny ehtisivät tehdä tarvittav at valmistel ut, pakata ja muutenkin valmistau tua lähtöön.

Lähtöpäiv ä olisi seuraaval la viikolla. Cale päätti myös varmistaa oman selustans a ja teki eräitä järjestel yitä, jotta hänellä olisi riittäväs ti todistusa ineistoa, jos matka menisikin pieleen ja jos he joutuisva t tekemisii n viranomai sten ja lakimiest en kanssa. Se olikin hyvin suuri jos, ja hän toivoi etteivät he joutuisi siihen, sillä edellinen kohtaamin en mainittuj en tahojen kanssa, ei ollut ollut miellyttä vää.

To Be Continued ...

Yavannah:
Osa 4 Matka

Päivät kuluivat yllättävä n nopeasti ja asiat saatiin hoidettua . Lisäksi hän oli suunnitel lut lähettävä nsä Alejandro n sukulaist en luokse matkan ajaksi, mutta tämä oli sanonut haluavans a olla mieluummi n kotimiehe nä, minkä Cale hyväksyi. Hän halusi luottaa poikaansa, ettei tämä tuhoaisi taloa, heidän poissa ollessaan ja olisihan tietysti aina hyvä, jos joku piti taloa silmällä mahdollis ten murtovark aiden varalta, sillä ne olivat melkoinen riesa.

Lopulta he olivat valmiita, tavarat pakattuin a ja he istuivat pitkällis en jonottami sen ja odottamis en jälkeen lentokone essa, matkalla Manausiin, josta matka jatkuisi jokialuks ella. Calella oli lievähkö Deja Vu, sillä muistot menneestä nousivat kirkkaast i hänen mieleensä, myöskin ne jotka hän mieluiten halusi unohtaa.

Monta tuntia ja uuden pitkän jonottami sen jälkeen he vihdoinki n pääsivät ulos lentokent ältä ja yhdeksi yöksi hotelliin .

Seuraavan a aamuna he nousivat aikaisin ylös, söivät aamiaisen, maksoivat hotelliyö nsä ja suuntasiv at lauttaran taan, josta todelline n matka oli tarkoitus alkaa. Itse kukin oli hyvin väsynyt, sillä he eivät olleet nukkuneet kovinkaan hyvin.

Jokialuks en luona oli melkoinen kuhina, kun kolmikko pääsi sinne. Tavaroita pakattiin ja siellä täällä vilahti hyvinkin uudenoloi sta tekniikka a, aivan erilaista kuin heidän ensimmäis en matkansa aikana. Tekniikka oli tosiaan niistä päivistä muuttunut .

Joistain muutoksis ta Dannykin oli iloinen, sillä se merkitsi sitä, ettei hänen tarvitsis i kantaa enää painavaa kuvauslai tteistoa, kun kuvauksen saattoi hoitaa pienellä, mutta hyvälaatu isella, kevyellä digikamer alla. Lisäksi editointi kin olisi helpompaa, näin digikamer oiden aikakaute na. Ei tarvitsis i säheltää nauhojen kanssa ja miettiä uudelleen ottoja tämän tästä.

Cale oli painanut muistitik un sisällön tarkasti mieleen ja itse muistitik kukin oli kaiken varalta mukana, joskin hän oli viisaasti kopioinut tiedostot talteen toisaalle siltä varalta, että niitä tarvittai siin. Nyt hän katseli jokialuks ella ja laiturill a sen vierellä liikkuvia ihmisiä, yrittäen etsiä katseella an ne henkilöt joiden piti myös olla matkalla mukana.
Heistä oli ollut kuvat muistitik ulla. Vielä hän ei ollut nähnyt yhtäkään, joten oletettav asti nämä häärivät henkilöt auttoivat vain lastaamis essa, sillä tavaraa näköjään oli paljon, osa siitä ruokatava raa tietysti.

Lopulta hän näki kylmäsilm äisen miehen, joka seisoi ohjausyht in ulkopuole lla kaiteesee n nojaten ja katseli alla hääriviä ihmisiä.



”Hän lienee Carl”, Cale mumisi ja vietyään tavatansa hänelle osoitettu un hyttiin, hän suuntasi tikapuill e, kipusi ylös ja tervehti miestä.

Tosiaan, kylmä oli se sana, jolla hän kuvasi tätä pitkää, hoikkaa miestä, jolla oli kylmät värittömä t silmät, kolhot, joskin kapeat kasvot ja maantienv äriset lyhyeksi, mutta siistiksi leikatut hiukset.

”Te lienette Carl Smith”, Cale sanoi, ojentaen kätensä tervehtiä kseen miestä.

”Oletatte oikein,”, mies sanoi hymyillen, joskaan hymy ei ylettynyt silmiin asti, ja tarttui Calen ojennettu un käteen, ”ja minä oletan, että te olette tohtori Cale”, hän lisäsi kevyesti.

”Kyllä, olette oikeassa”, Cale myönsi ja puristi miehen kättä kevyesti, mutta varmasti. He vaihtoiva t vielä muutaman sanan, jonka jälkeen Cale häipyi takaisin alas muiden luo.
Hän oli juuri päässyt Terrin luo, kun äkkiä yhdestä hytistä astui ulos erittäin tuttu henkilö.



”Alejandro!”, Terri ulvaisi ja katsoi nuorukais ta hyvin terävästi .

”Ai, hei äiti”, Alejandro sanoi hieman nolostune ena.

”Mitä sinä täällä teet? Sinunhan piti olla talonvaht ina”, Cale kysyi.

”Öh, tuota, minä olen töissä täällä”, Alejandro mutisi, eikä katsonut vanhempia an.

”Töissä?”, Cale kysyi hämmentyn eenä.

”Niin”, Alejandro vastasi, ”kun, kun meillä on ollut tiukkaa ja minä ajattelin että ansaitsis in näin itse rahani yliopisto a varten, ettei teidän tarvitsi sen vuoksi raataa”, hän selitti.



Alejandro oli niin monet kerrat kuullut vanhempie nsa keskustel ut, mutta ei ollut koskaan sanonut heille siitä mitään. Hän oli päättänyt tehdä itse jotain, nyt kun hänellä ikä riitti siihen. Yliopisto n voisi suorittaa hieman myöhemmin kin.

”Mutta, eihän sinun olisi tarvinnut”, Cale sanoi, eikä voinut olla vihainen pojalleen . Pelkkää hyväähän tämä oli tarkoitta nut.

”Kyllä minun tarvitsi”, Alejandro sanoi ja katsoi vanhempia a itsepäise sti.

”Ah, te näköjään löysitte asisstant tini”, sanoi heidän viereensä astellut tyytyväin en Carl.

”Tämä sinun assistant tisi on minun poikani”, Cale huomautti viileästi .

”Ai, niinkö”, Carl sanoi ja katseli kumpaista kin tyynesti, kuin hyväksyen asian.

”Niin”, Cale sanoi lyhyesti, mutta päätti antaa asian olla.

Lopulta kaikki tarvittav a oli vihdoin ja viimein saatu jokialuks een ja se pääsi irtautuma an satamasta . Suunta oli sama kuin edellisel läkin matkalla ja koska se oli jo Calelle, Terrille ja Dannylle tuttu, matka sujui tällä kertaa ilman kummempia ongelmia.

He jopa pääsivät lähelle sitä paikkaa, johon jokialus oli jäänyt jumiin, mutta koska he osasivat sitä varoa, ei näin käynyt tällä kertaa.

Puu oli yhä kaatuneen a siinä mihin se oli käärmeen ja Westridge n painosta rysähtäny t. Sen päälle oli kasvanut hieman muuta kasvillis uutta ja ohuimmat osat irronneet aikoja sitten ja muu runko lionnut epämääräi sen väriseksi .

Putous virtasi yhä, kuten se oli virrannut silloinki n. Tasaisest i kuin hakkaava sydän, valon taittuess a pisaroist a erikokois iksi sateenkaa riksi. Se oli yhä yhtä kaunis, Cale ajatteli ja huokasi hiljaa.

He jatkoivat matkaansa, ohittivat nyt täysin villiinty neen kasvillis uuden peittämän sahan, josta ei ollut enää juuri mitään jäljellä, paitsi rakennuks en kannattav at osat.
Laituri oli kärsinyt kaikkien näiden vuosien aikana, eikä siitäkään ollut enää jäljellä juuri mitään, paitsi jokunen lankku ja niiden päällä auringon valkaisem ia kylkiluit a.



”Anaconda”, Terri sanoi hiljaa ja muisti vieläkin miltä jättiläis mäinen käärme oli näyttänyt . Miten se oli katsellut uhrejaan kellervin silmin ja tunnustel lut ilmaa kielellää n. Hän jopa muisti miltä sen suomuinen nahka oli tuntunut, kun se oli kietoutun ut hänen ja Dannyn ympärille . Sitä hän ei halunnut kokea uudelleen . Liekö noin isoja enää olemassak aan, sillä he olivat ne suurimmat joutuneet tappamaan itsepuolu stukseksi .

”Noin iso?” Carl kysyi epäuskois ena.

”Kyllä”, Terri vastasi, ”noin iso ja et tosiaanka an halua kohdata sellaista, voin sanoa sen kokemukse stani”, hän lisäsi.

”Oh”, Carl äännähti ja vaikeni.

Hiljaisuu den vallassa he jatkoivat matkaansa ja päätyivät viimein muutaman päivän kuluttua paikalle, jossa he olivat kohdannee t tuon kadonneen heimon viimeksi.



Jokialus ankkuroit iin rantaan ja he päättivät viettää siinä yönsä ja tutkia lähialuei ta vasta valoisaan aikaan. Ilta ja yö oli rauhallin en, vain eläimiä tuntui olevan liikkeell ä, kuin myös inhottavi a hyttysiä, jotka inisivät häiritsev ästi matkustav aisten ympärillä, toiveena saada lämmin veriateri a.

He eivät noista kiusankap paleista välittäne et, vaan illan pimetessä yöksi, he siirtyivä t hytteihin sä, lepäämään . Cale ei vielä saanut unta, vaan nojasi ohjaamon edessä olevaa kaidetta vasten. Hän katseli ääneti maisemaa, joka lepäsi öisen tähtitaiv aan alla. Tai no levätä ei ollut oikea sana sillä sademetsä oli täynnä yöeläinte n ääniä.
Aivan äkkiä hän näki liikettä rannalla ja suuntasi taskulamp punsa valon sinne. Joki hoikka ja tumma livahti juuri viidakon kätköihin, taskulamp un valokeila n ulottumat tomiin.

”Mikähän se mahtoi olla”, Cale mutisi hiljaa, mutta päätti olla ottamatta siitä selvää, sillä harhailu pimeässä viidakoss a ei ollut hyvä idea. Se tuli jo selväksi edellisel lä kerralla, kun Denise ja Gary olivat lähteneet omin nokkineen eräällä levähdysk erralla viidakkoo n seikkaile maan aikeenaan tehdä jotakin ihan muuta kuin äänittää yöllisen viidakon ääniä.

Calea hieman hymyilytt i tuo muisto, vaikka siinä olikin ollut ainekset johonkin paljon pahempaan, mutta sillä kertaa onni oli ollut matkassa ja henkilöva hingoilta oli vältytty. Ainoa joka joutui kärsimään oli villisika, joka päätyi lopulta ruokalist alle.

Lopulta Cale ajatteli vain nähneensä näkyjä ja päätteli, että oli aika hänenkin siirtyä levolle. Hän siis asteli alas portaita ja suuntasi hyttiinsä, jonka jakoi Terrin kanssa.
Yö sujui kommelluk sitta ja retkue heräsi varhain seuraavan a aamuna. Hienoinen usva pyörteili rannan tuntumass a ja tuoksui kostealle viidakoll e. Päiväeläi met alkoivat heräillä ja metelöidä oksistoss a.

To Be Continued ...

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

Siirry pois tekstitilasta